Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kulttuuri

Avatar, James Cameron, na'vi, Sam Worthington, Zoe Saldana, tieteiselokuvat, tieteisfantasiat, tieteiskirjallisuus, fantasiaelokuvat, keinotekoiset kielet, sci-fi

Kävinhän minäkin sen Avatarin lopulta katsomassa. Arvostelijat olivat ennalta julistaneet jotakuinkin niin, että elokuvan visuaalinen maailma on päätähuimaava, mutta tarina lattea. Vaikka väitteessä on jonkin verran perää, minulla ei ole mitään syytä vähätellä elokuvan ansioita. Se tempaisi mukaansa ihan toisella tavalla kuin useimmat vastaavanlaiset rymistelyt, ja mitä juoneen tulee, eihän se ehkä ollut kovin omaperäinen, mutta eeppisellä sankaritarinalla nyt on ihan lajityyppinäkin omat rajoituksensa ja konventionsa.

Avatarin alkuasetelma muistuttaa lähinnä Ursula Le Guinin romaania Maailma, vihreä metsä. Maapallo on mennyt enemmän tai vähemmän pilalle, ja ihmiset tunkevat nyt ulkoavaruuteen paikkoja sotkemaan. Na’vien humanoidiheimo on joutumassa kaivosyhtiön ahneuden uhriksi, ja elokuvan sankari solutetaan heimoon ennen kaikkea hankkimaan tietoa kaivostoiminnan tarpeisiin: na’vit on saatava muuttamaan pois kotipuustaan, jollei hyvällä niin sitten väellä ja vängällä. Tieteellistä tutkimustakin tehdään, mutta vain riistofirman ehdoilla.

Elokuvan peruskonflikti johtuu maan ihmisten teknologialle välttämättömästä mineraalista, jolla on spedemäinen nimi unobtainium - suomenkielinen tekstitys ei sentään käännä sitä muotoon ”vaikeastisaatavium”, vaan kutsuu sitä ”älymetalliksi”, mikä on jo parempi. Toisaalta voi olla, että ohjaaja-käsikirjoittaja James Cameron, jolle kaivosfirma on yksiselitteisesti pahaa edustava osapuoli, keksi moisen nimen tahallaan pilkatakseen pahisten ahneutta. Mahdollisesti Cameronia on inspiroinut taannoin tapetilla ollut koltaani, kolumbiittitantaliittimineraali, joka on kännyköille ja mikrotietokoneille välttämätön raaka-aine ja jonka tuotantoon ja järjestäytyneeseen salakuljetukseen on liittynyt jonkin verran skandaalinkäryä, eikä vähiten siksi, että sukupuuton uhkaamien vuoristogorillojen kotiseudut sattuvat sijaitsemaan Kongon tärkeimmän koltaaniesiintymän päällä.

Tarinaa on moitittu mitäänsanomattomaksi ja kliseiseksi, mutta omasta mielestäni se on ennen kaikkea tyypillinen sankarikertomus eeppisine ja myyttisine elementteineen, joita en yritäkään pilata kertomalla liikaa yksityiskohtia. Cameron näki ilmeisestikin vaivaa kehitellessään alkuasukaskansansa kulttuurin sisäisesti eheäksi, ja päähenkilön lopullinen nousu myyttiseksi sankariksi tapahtuu yllättävänkin pakottomasti ja kulttuurin sisäistä logiikkaa noudattaen. Na’vi-kansan Gaia-henkinen ykseys planeettansa luonnonvoimiin esitetään hieman liikaa kalifornialaista new age -bioenergiaretoriikkaa suoltaen, kun se itse asiassa tulee selväksi jo ilman moista löpinää, viimeistään siinä vaiheessa kun sankaritar Neytiri yhdistää hermonsa ratsunsa hermoihin. Cameronin olisikin kannattanut tutustua paremmin luonnonkansojen myytteihin - eivät oikeat luonnonkansat puhu ”energioista”.

Gaia-jumalattaren nimi tällä planeetalla - tai tarkkaan ottaen kuulla, joka kiertää Jupiter-tyyppistä kaasujättiläisplaneettaa (itse asiassa tätä roolia taitaa elokuvassa esittää juuri Jupiter, ainakin siitä punaisesta täplästä päätellen) - on Eywa, ja elokuvassa tulee selväksi, että Eywa on biologinen ja sellaisena tunteva ja ajatteleva olento hermoineen ja hermopäätteineen ja että Eywa kykenee myös säilyttämään na’vi-kansan esi-isien muistot tarjoten heille eräänlaisen kuolemattomuuden osana maailmansielua. Lajien ykseyden ideasta syntyy mielleyhtymä Orson Scott Cardin Kuolleiden puolustajaan, maailmansieluajatuksen tunnetuin esiintymä tieteiskirjallisuudessa lienee Stanisław Lemin Solaris, jossa esiintyy ajatteleva ja kommunikointia yrittävä meri.

Elokuvan suurin ansio on tietysti sen visuaalinen ilme. Vaikka kolmiulotteinen elokuva sinänsä ei ole hirveän uusi juttu, tämä oli ensimmäinen näkemäni, ja hämmennyin siitä, miten eri tavalla tätä katsotaan. Huomio pyrkii koko ajan karkailemaan yksityiskohtiin, ja tekstitysten lukeminen on aika ajoin vaikeaa, koska nekin ovat periaatteessa tietyllä ”etäisyydellä” katsojan silmästä, mutta joskus ne sattuvat sellaisen yksityiskohdan päälle, joka on niitä ”lähempänä” ja jonka taakse niiden siis kuuluisi peittyä. Huomasin kyllä, että tekstitys oli aika ajoin odottamattomassa kohdassa kuvaa, epäilemättä siksi, ettei se asettuisi ”edessään olevien” kuvan osien päälle.

Kielimiehenä en tietenkään malta olla sanomatta paria sanaa na’vien kielestä, jonka Cameron kehitteli yhteistyössä kielitieteilijä Paul Frommerin kanssa. Netissä leviteltyjen huhujen mukaan kieli ilmaisee taivutuspäätteillään ja vastaavilla elementeillään sellaisia asioita, joita todellisissa ihmisten kielissä ei kieliopillisteta ollenkaan, mutta luulenpa, että tämä on hölynpölyä. Puhujan asenteen ilmaisevia pikku päätteitä esiintyy meidänkin kielessämme, vaikka ne ovat amerikkalaisten mielestä eksoottisia ja ihmeellisiä. Sanojen taivuttaminen päätteiden tai etuliitteiden sijasta infikseillä, niiden sisään asetettavilla liitteillä, ei sekään ole niin ihmeellistä, vaikkei moista harrastetakaan Euroopan kielissä. Äänteellisesti na’vien kieli ei ole kohtuuttoman vaikeaa kellekään georgian alkeisiin perehtyneelle. Itse asiassa olen tämänhetkisten - tosin kovin hajanaisesti tihkuneiden - nettitietojen perusteella taipuvainen arvelemaan, että na’vi on keinotekoisena kielenä kiinnostavampi, uskottavampi ja onnistuneempi kuin klingonin kieli, joka kompastuu liikaa omaan näppäryyteensä ja joka varsinkin äänneopissaan jättää tärkeitä asioita vaille kehittelyä ja kommentaaria. Lopullisen arvion kielestä voi toki antaa vasta sitten kun lupailtu käsikirja ilmestyy.

Panu Höglund